Jos organisaatio on erikoistunut onnettomuuksiin, kriiseihin ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevien auttamiseen, hetkauttaako sitä parin vuoden pandemia ja Euroopassa käytävä sota? Kulkutaudit ja sodat kun ovat maailmassa enemmän sääntö kuin poikkeus.
Kyllä ne hetkauttavat, sanoo Suomen Punaisen Ristin pääsihteeri Kristiina Kumpula. Hän on tehnyt töitä SPR:ssa vuosikymmeniä ja ollut pääsihteerikin jo vuodesta 2004 alkaen.
Toki viime vuosien kriiseissä on paljon samaa kuin kansalaisjärjestön työssä muutenkin. Organisaatio on tottunut siihen, että humanitaarisen avun tarve alkaa nopeasti ja yllättäen. ”Kone hyrähtää käyntiin ennalta sovitulla tavalla”, Kumpula kuvaa.
Me ei varauduta niinkään siihen, tuleeko ydinsota vai luonnonkatastrofi, vaan siihen, mitä me tehdään, kun tapahtuu jotain.”
Hän sanoo, ettei järjestössä varauduta erikseen jokaiseen erilaiseen katastrofiin, vaan pidetään huolta siitä, että päätöksentekoketjut ja yhteistyöverkostot tiedossa, tiedonkulku nopeaa, lähtövalmius kunnossa. Kun lähtö tulee, kaikki tietävät roolinsa.
”Me ei varauduta niinkään siihen, tuleeko ydinsota vai luonnonkatastrofi, vaan siihen, mitä me tehdään, kun tapahtuu jotain.”
Kriisien ja onnettomuuksien keskellä tarpeita on loputtomasti ja resursseja rajallisesti. SPR:kin täytyy jatkuvasti puntaroida, mikä on juuri meidän ydintehtävämme, mitä osaamme parhaiten ja miten olemme tehokkaimpia avuntarvitsijoiden näkökulmasta.
”Me olemme olemassa auttamista varten - että ihmiset saavat kaiken sen avun ja tuen, jota voimme antaa – ja se ohjaa kaikkea meidän toimintaa”, Kumpula sanoo. Hän kutsuu organisaatiotaan missio-orientoituneeksi ja koordinaatiohakuiseksi. ”Kriisi on meille normaali tila. Meillä on kriiseissä normaaliajan organisaatio.”
Pääsihteerin näkökulmasta on tärkeää päättää myös siitä, mitä ei tehdä. Kysymykset ovat aina samat: Vastataanko me juuri niiden tarpeisiin, joille halutaan antaa tukea? Onko meillä kyvykkyyttä asiassa, jota nyt tarvitaan?
”Jos osaamista ei ole, tai toiminta ei vastaa suoraan heikoimpien avuntarpeeseen, me ei mennä. Me ei yritetä haukata koko kakkua maailman hädästä, vaan katsotaan perustehtävää ja mietitään riskejä, ja päätetään sen mukaan”, Kumpula sanoo.
Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Pääsihteerin päässä pyörii myös ajatus siitä, että samalla kun nojataan perusmissioon, täytyy uudistua ja kokeilla.
”Mietin, olenko riittävän utelias ja rohkea näkemään uusia avauksia, ei voi tyytyä vain siihen, mitä on aina totuttu tekemään.”
"Nähtiin, miten ihmiset alkoivat itse toimia ja keksiä tapoja auttaa."
Korona oli kriisinä siitä erikoinen, että se osui myös itse kansalaisjärjestöön, jonka tehtävä on normioloissa auttaa ja tukea muita. Kuten niin monet muutkin, Punainen Risti otti toiminnassa jättimäisen digiloikan. Mutta lopulta ehkä tätäkin suurempi asia oli se näkymä, jonka pandemia toi vapaaehtoistyöhön ja järjestötyön tulevaisuuteen.
Punainen Risti tekee paljon muutakin kuin humanitaarista auttamistyötä. Se pyörittää ystävätoimintaa, veripalvelua, nuorten turvataloa, monenlaista vapaaehtoistyöhön perustuvaa toimintaa.
Pandemia tietenkin laittoi kaiken tällaisen työn uuden eteen: miten auttaa riskiryhmäläisiä etänä, miten suojata riskiryhmiin kuuluvia vapaaehtoisia, miten ylipäätään toimia pandemian oloissa?
”Me nähtiin, miten ihmiset alkoivat itse toimia ja keksiä tapoja auttaa”, Kumpula sanoo silmin nähden vaikuttuneena. ”Syntyi huikeita näkyjä siitä, mitä kaikkea vapaaehtoistoiminta ja kansalaistoiminta voi olla, kun asioita tehtiin yhdessä, vapaasti kehittäen, nopealla tahdilla.”
Vapaaehtoistoimintaan tuli lisää väkeä, perustettiin lähiauttamisryhmiä ja tarjottiin apteekkiapua, ideoitiin hybriditoimintaa. Kumpulan mielestä korona toi näkyväksi suomalaisen yhteiskunnan resilienssin ja luottamukseen perustuvan yhteiskunnan voiman.
Viranomaiset ja kansa ovat lähellä toisiaan ja kun tarvittiin vaikkapa vapaaehtoisia rokotuksia varten, niitä löytyi kansalaisjärjestöistä. Nyt vapaaehtoisia on esimerkiksi Helsingin satamassa ottamassa vastaan Tallinnan kautta Suomeen tulevia Ukrainan pakolaisia.
Johtamisen kannalta näyttää siltä, että ihmiset eivät kiinnity rakenteisiin, vaan merkityksiin ja tekemiseen.”
Samaan aikaan Kumpula sai todistaa välähdyksiä kansalaistoiminnan tulevaisuudesta. Osa vapaaehtoisista tulee mukaan projektiluontoisesti, kaikkien ei tarvitse olla mukana vuosikokouksissa tai maksaa jäsenmaksuja. Järjestölle pandemia on ollut transformaation mahdollisuus: täytyy miettiä, miten spontaanit ja hetkessä orkestroidut vapaat yhteenliittymät ovat osa vakiintuneen järjestön toimintaa.
”Johtamisen kannalta näyttää siltä, että ihmiset eivät kiinnity rakenteisiin, vaan merkityksiin ja tekemiseen.”
Kumpula sanoo, että monet ratkovat pelon ja turvattomuuden tunnetta toiminnan kautta. Tulee tunne siitä, että on tehtävä itsekin edes jotain. Tämä on tietenkin suuri siunaus kansalaisjärjestölle. Ihmiset pakkaavat kriisialueelle lähteviä vaippa- tai hygieniapaketteja ja auttavat sotaa pakenevia.
Auttamishalulla on kansainvälisesti myös varjopuolensa: kriisialueille kertyy turhaa tavaraa ja itsenäisiä auttajia, jotka ovat pahimmassa tapauksessa tiellä, kun ihmiset tarvitsevat kiireistä apua.
Kumpulalla on tilanteeseen selkeä ohje: pitää miettiä, toteutanko omaa auttamisentarvetta vai kysynkö, mitä ihmiset todella tarvitsevat juuri nyt. Isoissa kriiseissä avustusten pitää olla koordinoituja, jotta logistiikka pelaa ja ihmiset saavat juuri sitä, mitä tarvitsevat.
”Ensisijaista on hädänalaisten tarpeisiin vastaaminen. Se tarkoittaa, että joskus pitää sanoa ei, tuo ei ole juuri nyt tarpeen.”
Eteenpäin katsominen luo toivoa ja antaa perspektiiviä
Tämän ajan kriisien yksi piirre on pitkäkestoisuus. Kumpula sanoo, että kriisin alettua on alettava yllättävän pian valmistautua siihen, mitä tapahtuu vuoden, kahden tai kolmen päästä. Missä silloin ollaan?
Myös lahjoittajat pitäisi saada muistamaan, että avuntarve on jatkuva. Akuutissa kriisissä nopea reaktio on usein, että kaikki lahjoitukset pitää saada perille nyt heti. Avustusjärjestön on mietittävä, kuinka pitkään resursseja tarvitaan senkin jälkeen, kun suurin lahjoitusinto on hälventynyt. Tekemisessä on koko ajan läsnä kaksi kehystä: akuutti kriisi ja pitkäntähtäimen suunnittelu.
Kumpula oli Afganistanissa viimeksi helmikuussa. Ukrainan sota oli päällä yhtä aikaa. ”Kääntämättä selkää toisille on sanottava, että ei unohdeta myöskään Afganistania. 80 prosenttia Afganistanin taloudesta oli riippuvaista ulkomaisesta rahoituksesta, jota nyt ei enää ole."
Meistä on tärkeää, että Punaisen Ristin ihmiset ovat kaduilla, liivit päällä ja lippaat kädessä, jotta ihmisillä on joku jolle sanoa: onpa tää kauheaa, ihan kauheaa.”
Kumpula sanoo, että hänelle katse eteenpäin luo toivoa ja antaa perspektiiviä. Muutenkin kriisien ajassa korostuvat prosessien ja tilannekuvan hallinnan lisäksi tunteet ja jaksaminen.
”Psykososiaalisen avun tarvetta ajatellaan nykyään paljon enemmän kuin takavuosina, on kyse sitten johtamisesta, työntekijöiden tai vapaaehtoisten jaksamisesta tai hädänalaisista ihmisistä. Ihmistä ymmärretään kokonaisuutena.”
Silloin kun tilanne on pahin, ihmisten pitää saada myös sanoa, että maailma on julma ja epäreilu paikka. Tämä on yksi syy siihen, että lipaskerääjät kulkevat kaduilla, vaikka nykyään lahjoittaminen on helppoa myös netissä.
”Meistä on tärkeää, että Punaisen Ristin ihmiset ovat kaduilla, liivit päällä ja lippaat kädessä, jotta ihmisillä on joku jolle sanoa: onpa tää kauheaa, ihan kauheaa.”
Kriisi tekee keskinäisriippuvuuden näkyväksi
Viime vuosien kriisit ovat tehneet näkyväksi trendejä ja iskusanoja, joista on kyllä puhuttu aiemminkin, mutta ne ovat saattaneet jäädä teoreettisiksi käsitteiksi. Punaisen Ristin Kristiina Kumpulan työssä ovat tulleet esille esimerkiksi nämä tilanteet.
Keskinäisriippuvuus
”Keskinäisriippuvuuden maailmasta puhutaan paljon - ja yhtäkkiä sitten olet keskellä sitä maailmaa, jossa valinnat, päätökset, päätösten seuraukset ovat täysin keskinäisriippuvaisia. Ukrainan sodassa tämä konkretisoituu: sota tulee aiheuttamaan ruokapulaa ja ruokakriisejä. Nyt olemme mukana miettimässä, miten voimme tukea pahenevaa nälänhätää Itä-Afrikassa. Ruuan hintojen vaikutus näkyy meillä Suomessakin – ja sen lisäksi, että SPR:n pitää olla Ukrainassa auttamassa, meillä on nytkin 110 osastoa jakamassa ruoka-apua Suomessa.”
Local action, global thinking
”Nuorena opin tämä sloganin, mutta se oli enemmän teoriaa kuin käytäntöä. Nyt olen miettinyt paikallista osaamista voimavarana, ollaan sitten Kenian slummeissa tai Pielavedellä. Paikallinen osaaminen on merkityksellistä, kun tehdään asioita, joilla on globaali mittakaava.”
Kokonaisvalmius
”Olen tajunnut elävästi vuosien saatossa, miten riippuvaisia me kaikki olemme toisistamme. Meidänkin organisaatiossa ihan jokainen on osa kokonaisvalmiutta. Jos halutaan, että logistiikka toimii, sen takana on meidän talouden ja hallinnon ihmiset. Tavoitteena on se, että perustoiminta on ennalta tiedossa ja perustuu sovittuihin toimintatapoihin. Kriisin alkaessa ensimmäinen vastaaja on usein keskuksessa työskentelevä nainen, jolta kysellään, voiko joku vaikkapa tuoda vaatteita apua tarvitseville. Hänen ohjeistuksensa on sama kuin varsinaisessa operaatiossakin työskentelevien. Ei se ole pääsihteeri, jolle soitetaan, vaan meidän keskus. Me ollaan ihan jokainen tärkeä osa tätä palettia, ja ihmiset löytävät suuren merkityksen työlleen juuri olemalla osa tätä kokonaisuutta.”
Kriiseistä oppiminen
Niin kamalia kuin kriisit ovatkin, niistä opitaan aina jotain. Organisaatiot näkevät käytännössä, mitkä asiat toimivat ja missä on parantamisen varaa. Kumpula kuvaa tilannetta Punaisessa Ristissä näin: ”Työmme on ketju isoja avustusoperaatioita. Aina tulee seuraava tilanne, jossa meidän apua tarvitaan. Isot operaatiot ovat aina myös hetkiä, joissa on mahdollisuus tehdä muutoksia ja kehittyä. Työn alla on nytkin kehityshankkeita, joiden tulokset eivät välttämättä ehdi auttaa Ukrainan sodan uhreja. Mutta ne rakentavat järjestön valmiutta ja voivat olla käytössä seuraavan kerran. Koska se seuraava iso avustusoperaatio valitettavasti aina lopulta tulee.”
Miten BANI (Brittle, Anxious, Non-Linear, Incomprehensible) on näkynyt työssäsi?
“Viime vuodet ovat poikenneet edellisistä. Sykäykset ovat nopeampia kuin aiemmin. Muutosten sykli on tiheä ja kriisit ovat yllättävämpiä kuin mihin on totuttu. Tässä joutuu paljon nopeammin päättämään, miten resursseja allokoidaan, onko juuri tämä tärkeää. Punaisen Ristin kaltaisen organisaation katse ulottaa koko maailmaan. Samalla kun ollaan vahvasti läsnä Ukrainassa, me tehdään töitä vaikkapa Afganistanin Punaisen Puolikuun kanssa ja varaudutaan Itä-Afrikan kuivuuskriisiin. Tässä joutuu koko ajan miettimään, näenkö kokonaisuuden oikein, tehdäänkö me oikeita asioita juuri nyt.”
Tämä Kristiina Kumpulan haastattelu on osa pidempää long form -artikkelia, joka on julkaistu Aalto Leaders' Insight -lehdessä. Lue koko artikkeli
